Maailmamme sairaus

 

Kuljen pimeällä metsäpolulla. On hiljaista. Normaaliväki nukkuu – he, jotka tekevät työnsä, maksavat laskunsa, eivätkä kysele liikoja. Korppien raakunta kaikuu jostain korkealta, ja sammal allani on paikoitellen upottavaa. Silti ilmassa on jotain varoittavaa. En tiedä mikä, mutta äänet käyvät ohuemmiksi. Luonto pidättelee hengitystään.

Valo pilkahtaa puiden välistä – ei tähti, vaan keinovalo. Koneen ääni kantautuu kaukaa, metallinen ja raskas, ja sen sävyssä on jotain vierasta tähän maisemaan. Minussa nousee outo tunne: kuin olisin saapunut rikospaikalle, mutta rikosta ei ole vielä tapahtunut. Tai tapahtuu jatkuvasti.Sen energiat huokuvat kaaosta.

Äiti Maa ei kirjaa ylös. Hän ei kirjoita raportteja eikä vaadi lainsäädäntöä. Hän vain kantaa, ja kun kannettavaa on liikaa, hän vuotaa. Ja me kutsumme sitä luonnon ilmiöksi.

On helppo ajatella, että vastuu kuuluu jollekulle muulle. Kuljettajalle. Esimiehelle. Omistajalle. Kunnalle. ELY-keskukselle. Historiaan. Mutta kun kukaan ei kanna kokonaisuutta, äiti Maa kantaa sen yksin. Ja sitten kysymme: kuka tästä on vastuussa? Vain maaperä muistaa sen tuhoajien sielut.

Jätteen lajittelu maksaa. Kemikaalien asianmukainen käsittely maksaa. Eettisyys maksaa. Ja siksi synnytimme hiljaisen sopimuksen: jos kukaan ei näe, se ei maksa mitään. Rikoksesta tuli logistiikkaa.

Moderni maailma ei tarvitse pahoja ihmisiä tuhotakseen luonnon. Se tarvitsee vain prosessin, jossa yksikään vaihe ei tunnu rikokselta. Jokainen tekee vain oman osansa. Eikä kukaan pysähdy miettimään, mitä syntyy, kun kaikki osat on koottu.

Korppien ääni yltyy hetkeksi. Ehkä nekin tietävät. Tai ne vain seuraavat, niin kuin minäkin. Tarkkailijoita. Sivustakatsojia. Mutta jonkun täytyy jäädä muistiin, kun koneet ovat jo hiljenneet ja maaperässä alkaa taas liike. Ei siksi, että se muuttuisi paremmaksi. Vaan siksi, että tietäisimme, ettei se ollut sattumaa.

Luonnon äänet palaavat hiljalleen. Kone on poissa. Mutta jälki jäi. Kuristava hiljaisuus. Rikoksen muoto, joka ei näy ilman syvempää kuuloa. Sellaista, joka ei kysele kustannuksia, vaan merkityksiä.

Millainen maailma tämän sallii? Millaiseksi me ihmisinä olemme muuttuneet. Mikä tai kuka sen on saanut aikaan – ja miksi?

Sitä emme saa koskaan tietää.

Oudon kummun mysteeri

 

Menemme pienelle paikkakunnalle, joka tunnetaan kaivostoiminnasta ja alkoholisoituneista asukkaistaan. Paikkaan, jonne muuttaessa voi kaiken toivon heittää. Paikkaan, jonne ulkopaikkakuntalaiset maalarit käyvät toteuttamassa teoksiaan.

Kolme yleistä syytä

Kun antaa nuorelle kannun käteen se on yleensä automaali ja jälki on sen tapaista. valuvaa ja kuulasta. Se on yksi syy siihen, että yhteiskunta katsoo graffitia sotkemisena. Kun nuorella on mentaliteettina käyttää kannua oman pahan olonsa purkamiseen taikka yleiseen pelleilemiseen, jälki on juurikin sen näköistä. Se on toinen syy yhteiskunnan ylenkatsomiseen. Kun annetaan vielä idea, että se on laitonta ja siitä rangaistaan, jälki on juurikin sen näköistä. Se on kolmas syy siihen, että toimintaa ei suvaita. Pienellä paikkakunnalla vallitsee pienen paikkakunnan ahdas ilmapiiri. Siksi on mentävä piiloon. Suojaan paheksunnalta. Etsittävä paikkoja, joissa toimintaa saa suorittaa laillisesti taikka puolilaillisesti.

Omituinen kumpu sisältää paljon kaivostoimintaan liittyvää struktuuria, joista tunnetuimmat on kaivos, vanha kaivos sekä kerettiläisyyden obeliski. Rakennuksen sisältä löytyy eräs vanha Tapin teos, joka on siellä säilynyt useat vuodet. Teos ei sinäänsä ole hieno, mutta siitä paljastuu nuoren taiteilijan pyrkimys tehdä parhaansa.

 Vuosien varrella paikkakunnalla ovat käyneet Acton, Alias, Cels,Omair, Rizer, Tap sekä Eira. Aliaksen tyyleissä on jotain todella hienoa. Se ei ole minkään toisen ”kuuluisuuden” matkintaa vaan puhdasta kirjaimilla leikittelyä tyylillä. Paikkakunnalla on myös käynyt henkilö, jolle on annettu vain se yksi työ, jonka hän kerta toisen jälkeen mokaa niin, että häneltä pitäisi takavarikoida maalit ja antaa vaikkapa Aliaksen käyttöön. Antistyle on Antistyle. Kun ei osaa, niin olisi kehityttävä, mutta hänen kohdallaan se ei tunnu olevan vaihtoehto.

 Omituinen kumpu on paikka, joka kutsuu luokseen tutkimaan aluetta enemmän. Siellä on varmasti muitakin rakennelmia, jotka metsien suojissa odottavat löytäjäänsä. Olisi hieno löytää paikka, jonne harva eksyy ja toteuttaa sellainen taideteos, josta voisi olla ylpeä. Siellä voisi viettää useamman tunnin täysin häiriöttä. Graffiti on minulle taidemuoto. Asia, johon pitää panostaa. Se on myös haastavuudessaan positiivisia tunteita herättävä. Tykkään siitä kun kirjaimet reagoivat keskenään, muuttavat muotoa ja luovat rytmin. Myös teemaan sopivat kuvitukset ovat haastavuudessaan kutkuttavia. Muotona se on vapaa ja wildstyle erilaisine kikkailuineen nuolien ja pidennyksien kanssa sekoittamatta kirjaimen muotoa saa teoksen elämään. Siinä on flowta. Luettavuus huomioon ottaen. Se on vähän niin kuin logon suunnittelua ilman arvostelua. Ne, jotka arvostelee eivät ole arvostelemassa kuin ajatuksen asteella.

 Se mitä tämä pieni paikkakunta oikeasti pitää sisällään. Sellaista minkä vain harvat tietää, mutta ei puhu. Sen haluan seikkailuillani löytää.